Sama pimeys varjoilee vielläkin päivissäni,
tiedän ettei kukaan sitä huomaa.
Siksi mietinki onko parempi olla hiljaa vai ottaa puhelin kauniiseen käteen ja kertoa jollekulle,
jollekkin joka on sanonut, että aina saa soittaa jos siltä tuntuu.
Tiedän silti totuuden ja tiedän etten saa mitään vastausta,
saan vain valituksia niskaani ja pahemman olon
sekä aikavarmasti riidan aikaseksi.
En siis hyötyisi siitä mitään, miksi siis turhaan yrittää?
Hulluinta on se, että mietin jo toista päivää putkeen, kuinka olisi parempi jos vain vetäisin pään täyteen lääkkeitä ja siinä toivossa menisin nukkumaan etten enään heräisi.
Itken joka yö itseni uneen eikä kukaan kuule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti