Tiiättekö sen tunteen ku on saanu kaiken sen paskan vihdoin piilotettuu sisällee ja opetellu taas ajattelee vihdoin jotain muuta ja sit yhtäkkii joku muistuttaa asiosta ja vääntää veistä haavassa?
Must tuntuu et tää suru ja masennus on kuin liimattu muhun, iha niinku kuumaliimapyssyllä liimattuna iholle, eka sattuu iha älyttömästi mut sit siihe kipuu alkaa turtuu ja tottuu mut jos yrittääki repii sitä pois nii sattuu taas nii et itkettää. Tää koko fiilis on liimattuna muhun niin tiukastu et se on varmasti ikuisesti. Se vaikeuttaa mun elämää ja syö mua pala palalta ja lopulta mua ei oo enään ollenkaan. It's make me wanna die, lallallaaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti