Valonnopeudella.
Liian nopeasti.
En pysy perässä.
Kahlaan menneisyydessä.
En pysty irrottaa.
Pelottaa.
Älä päästä irti.
Vai katositko jo?
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
tiistai 26. maaliskuuta 2013
torstai 14. maaliskuuta 2013
Sanasi kuristavat kaulaani.
Katseesi polttelee ihoani.
Kosketuksesi murtaa sydämeni.
Tämä hetki.
Tuo katse.
Kätesi ympärilläni.
Kuiskauksesi tuulessa.
Lupauksesi paremmasta.
Tämä on satua.
Mikään ei ole totta.
Kaikki on vain haavetta.
Suljen silmäni.
Toivon pistettä tälle kaikelle.
Väsyn ja turhaudun.
Vaivun epätoivoon.
Olemme aaveita.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Palasin muistoissa niihin päiviin.
Päiviin jotka ovat olleet hankalimpia tähän asti.
Pystyn nähdä mielessäni itseni istumassa pimeässä huoneessa yksin itkien.
Jotakin tapahtui silloin mutta nyt huomaan kuinka olen blokannut ne mielessäni.
En nimittäin muista enään mitä silloin tapahtu, ainut muisto on eräs kappale joka saa ahistumaan todella.
Oon jo tähän asti sinnitellyt tämän kanssa ja kokenut onnellisia päiviä ja kausia.
Mutta aina iskee hetki kun muistan kaiken sen pahan olon ja ymmärrän, ettei se mihinkään katoa.
Se kaikki on osa mua ja niistä päivistä on rakentunut mun maailma.
Ihmiset vaihtuu ympäriltä ja etsin edelleen sitä ihmistä kenen kanssa saisin jakaa iloni ja suruni.
Jonkun jonka kanssa olisi yhtä onnellinen kun sen yhden.
Ensi rakkautta ei koskaan unohda eikä siitä varmaan koskaan pääse yli.
Olen mielestäny kuitenkin päässyt yli hänestä ihmisenä.
Mutta en niistä tunteista joita koin.
Olin nuori ja älyttömän onnellinen ja kestin surun ja vastoinkäymiset paremmin.
Maanantaina tuli vuosi täyteen yhden ihmisen kuolemasta ja viime yönä näin painajaista hänestä.
Kaikki nämä pahat kokemukset jäävät kummittelemaan mieleeni.
Ja ne kasaantuvat joka kerta isommaksi mustaksi pilveksi.
Huomaan kuinka alan olemaan niin väsynyt, jään todella helposti kotiin ja teeskentelen kipeää.
Ja tottahan se on, mä olen kipeä ja sairas ja uupunut.
Totuutta on silti hankala kertoa, mielummin sanon olevani vaikka flunssassa.
En tiedä pystynkö rakastamaan ketään samalla tavalla kuin silloin.
Ihmisiä on tullut ja mennyt, olen saattanut olla pienesti ihastunut mutta silti menen sekunnissa jo lukkoon.
Niin lukkoon, että tahdon eroon kaikesta.
Ajan itseni nurkkaan ja luovutan.
Pyrin ikuista ympyrää ja käyn samat alamäet uudestaan ja uudestaan.
Joka kierroksen jälkeen olen väsyneenpi ja mietin useammin koska uskaltaisin laittaa pisteen tälle.
En uskalla hakea apua, sillä pelkäisin mitä muut ajattelisi enkä yksinkertaisesti tiedä mitä sanoisin tai kenelle sanoisin tai minne menisin.
Mietin onko tähän edes parannusta.
Aina kun tutuiltani kysytään miten he kuvailisivat mua he sanovat, että olen se iloinen ja pirteä ihminen.
Osaan siis hyvin piilottaa tämän pimeyden sisälläni.
Ympärilläni on niin paljon muuta pahaa, että kaikkien huomio menee siihen.
En tiedä tulenko koskaan löytämään ketää jonka kanssa saisin olla onnellinen täyspäiväisesti ja huomaten, että viimeinkin kaikki on hyvin.
Onhan mulla rakkaita ja hyviä ystäviä mutta vain harvoja joille voin kertoa aivan kaiken ja jolta saisin tukea takaisin ja jotka olisivat tarpeeksi vahvoja auttamaan. Oikeastaan sellaista ihmista ei ole ainuttakaan.
Totuushan on, ettei se ole ystävän tehtävä vaan jonkun ammattiauttajan, mutta eikö olisi olemassa joku muu ratkaisu?
Oon niin umpikujassa..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)