Tää väsymys on jotain niin mieltä lannistavaa.

Mulla on ikävä sun luo.

Tahdon vain sen ison halin ja pikku pusun.

Miksen mä voi saada sitä?

Miksi sun tarvitsee olla sielä kaukana?

Miksi tää välimatka tappaa kaiken hyvän?

Vihdoin löysin mitä tarvitsin ja nyt mun täytyis luopua siitä.

Onko se reilua?

Oon niin väsynyt tähän.

I feel so ugly now.

I can almost say that i hate myself.

You made me bad person.

Please stop and leave me alone.

I can't stand this anymore.

Someday you hate me too like me.

Soon everybody hates me.

So stop all this now.

I beg you.

I just want you next to me

Now

Please

?

and your stupid jokes

suruun rakastunut hölmö

Totuus siitä mitä mä oikeasti ajattelen kaikesta, on aivan liian hankala sanottavaksi ääneen.

Tai liian hankala edes kenenkään ymmärrettäväksi.

Se on kuin utuinen joki joka lainehtii eteenpäin mitään sanomatta mutta kuitenki suurella merkityksellä.

Piillottaen kaiken siihen usvaan ettei kukaan näe tai ymmärrä totuutta.

Mä en tiedä mihinkä koloon mä pakenisin. Mulla on vaan tarve kadota ja unohtaa tää kaikki paha. Liian paljon pahaa tapahtuu mun ympärillä eikä loppua näy vieläkään. Tää painajainen on kasvanu nyt jo liian suureksi. Niin suureksi etten mä pysty käsitellä sitä ja tajuta, että se on nyt osa mun elämää. Mun tarttis olla monelle ihmiselle tukena mutta mitä jos mä en halua koska mä en jaksa. Mä en osaa käsitellä tätä asiaa, sillä mä en halua puhua tästä kenellekkään. En ainakaan kunnolla, jonkun tilanne katsauksen mä saatan kertoa välillä mutta kukaan ei oikeesti tajua kuinka hajalla oon tän jutun takia. Mua todellakin pelottaa. Mua pelottaa miten tää kaikki päätyy ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Mä tahdonn vaan paeta ja keskittyä omaan elämään. Tahdon alottaa uuden vuoden. Kiitos.