Suljin silmäni ja esitin unohtavani.

Hengitin raskaasti.

Ja vaikenin.

Tahdon rakastua.

Tahdon rakastaa jotakuta.

Rakastaa niin, että ikävä sattuu.

Tahdon, että tämä yksinäisyys loppuu.

En muistanut sen satuttavan näin paljon.

En muistanut ikävöiväni näin paljon.

En muistanut niitä kaikkia muistoja.

En muistanut, että merkitsit niin paljon.

Taas auki vanhat arvet, juuri kuin luulin unohtavani ja jatkavani.

Et tee tästä helppoa.

Olenko mä tosiaan niin kamala?

Se alamäki kun voisit vetää pään täyteen särkylääkkeitä ja käydä nukkumaan.

Mutta sentään yksi asia estää sen tekemästä, nimittäin työharjoittelu ja ne lapset.

Valonnopeudella.

Liian nopeasti.

En pysy perässä.

Kahlaan menneisyydessä.

En pysty irrottaa.

Pelottaa.

Älä päästä irti.

Vai katositko jo?

Ja sanoit sen olevan mahdotonta.

Hämäsit minua.

Tiesit heikkouteni ja iskit niihin.

Mutta miksi?

Sanasi kuristavat kaulaani.

Katseesi polttelee ihoani.

Kosketuksesi murtaa sydämeni.

Tämä hetki.

Tuo katse.

Kätesi ympärilläni.

Kuiskauksesi tuulessa.

Lupauksesi paremmasta.

Tämä on satua.

Mikään ei ole totta.

Kaikki on vain haavetta.

Suljen silmäni.

Toivon pistettä tälle kaikelle.

Väsyn ja turhaudun.

Vaivun epätoivoon.

Olemme aaveita.

Pidä kiinni, lupaathan?

Sulje silmäsi, pyydän.

Äläkä katso taaksesi.

Palasin muistoissa niihin päiviin.

Päiviin jotka ovat olleet hankalimpia tähän asti.

Pystyn nähdä mielessäni itseni istumassa pimeässä huoneessa yksin itkien.

Jotakin tapahtui silloin mutta nyt huomaan kuinka olen blokannut ne mielessäni.

En nimittäin muista enään mitä silloin tapahtu, ainut muisto on eräs kappale joka saa ahistumaan todella.

Oon jo tähän asti sinnitellyt tämän kanssa ja kokenut onnellisia päiviä ja kausia.

Mutta aina iskee hetki kun muistan kaiken sen pahan olon ja ymmärrän, ettei se mihinkään katoa.

Se kaikki on osa mua ja niistä päivistä on rakentunut mun maailma.

Ihmiset vaihtuu ympäriltä ja etsin edelleen sitä ihmistä kenen kanssa saisin jakaa iloni ja suruni.

Jonkun jonka kanssa olisi yhtä onnellinen kun sen yhden.

Ensi rakkautta ei koskaan unohda eikä siitä varmaan koskaan pääse yli.

Olen mielestäny kuitenkin päässyt yli hänestä ihmisenä.

Mutta en niistä tunteista joita koin.

Olin nuori ja älyttömän onnellinen ja kestin surun ja vastoinkäymiset paremmin.

Maanantaina tuli vuosi täyteen yhden ihmisen kuolemasta ja viime yönä näin painajaista hänestä.

Kaikki nämä pahat kokemukset jäävät kummittelemaan mieleeni.

Ja ne kasaantuvat joka kerta isommaksi mustaksi pilveksi.

Huomaan kuinka alan olemaan niin väsynyt, jään todella helposti kotiin ja teeskentelen kipeää.

Ja tottahan se on, mä olen kipeä ja sairas ja uupunut.

Totuutta on silti hankala kertoa, mielummin sanon olevani vaikka flunssassa.

En tiedä pystynkö rakastamaan ketään samalla tavalla kuin silloin.

Ihmisiä on tullut ja mennyt, olen saattanut olla pienesti ihastunut mutta silti menen sekunnissa jo lukkoon.

Niin lukkoon, että tahdon eroon kaikesta.

Ajan itseni nurkkaan ja luovutan.

Pyrin ikuista ympyrää ja käyn samat alamäet uudestaan ja uudestaan.

Joka kierroksen jälkeen olen väsyneenpi ja mietin useammin koska uskaltaisin laittaa pisteen tälle.

En uskalla hakea apua, sillä pelkäisin mitä muut ajattelisi enkä yksinkertaisesti tiedä mitä sanoisin tai kenelle sanoisin tai minne menisin.

Mietin onko tähän edes parannusta.

Aina kun tutuiltani kysytään miten he kuvailisivat mua he sanovat, että olen se iloinen ja pirteä ihminen.

Osaan siis hyvin piilottaa tämän pimeyden sisälläni.

Ympärilläni on niin paljon muuta pahaa, että kaikkien huomio menee siihen.

En tiedä tulenko koskaan löytämään ketää jonka kanssa saisin olla onnellinen täyspäiväisesti ja huomaten, että viimeinkin kaikki on hyvin.

Onhan mulla rakkaita ja hyviä ystäviä mutta vain harvoja joille voin kertoa aivan kaiken ja jolta saisin tukea takaisin ja jotka olisivat tarpeeksi vahvoja auttamaan. Oikeastaan sellaista ihmista ei ole ainuttakaan.

Totuushan on, ettei se ole ystävän tehtävä vaan jonkun ammattiauttajan, mutta eikö olisi olemassa joku muu ratkaisu?

Oon niin umpikujassa..

Joka toinen askel on askel kuoppaan.

Koska tämä polku muuttuisi takaisin ehjäksi.

Tuntuu kuin tätä tietä kävisi yksin.

Eikä se tie koskaan lopu ja että suunta olisi kadoksissa. 

En välitä oletko siellä vai täällä, olet silti aina ajatuksissani ja muistoissani.

I'm just a toy to you.

No one can hear when i scream with my pain.

Nobody even cares.

You don't care.

This all is just a game to you.

It's too hard stop play with you.

You are big mess in my head.

I die more and more every day.

You kill me.

Stop this please.

Because this game hurt more than empty what come when this is over.

Mietin loppuuko tää paska ikinä.

Yritän piilotella sitä etten joutuisi selittelemään.
Sillä en tiedä mitä selittäisin.

Koska tälle ei ole selitystä.

Siksi se onkin niin vaikeaa.

Tää väsymys on jotain niin mieltä lannistavaa.

Mulla on ikävä sun luo.

Tahdon vain sen ison halin ja pikku pusun.

Miksen mä voi saada sitä?

Miksi sun tarvitsee olla sielä kaukana?

Miksi tää välimatka tappaa kaiken hyvän?

Vihdoin löysin mitä tarvitsin ja nyt mun täytyis luopua siitä.

Onko se reilua?

Oon niin väsynyt tähän.

I feel so ugly now.

I can almost say that i hate myself.

You made me bad person.

Please stop and leave me alone.

I can't stand this anymore.

Someday you hate me too like me.

Soon everybody hates me.

So stop all this now.

I beg you.

I just want you next to me

Now

Please

?

and your stupid jokes

suruun rakastunut hölmö

Totuus siitä mitä mä oikeasti ajattelen kaikesta, on aivan liian hankala sanottavaksi ääneen.

Tai liian hankala edes kenenkään ymmärrettäväksi.

Se on kuin utuinen joki joka lainehtii eteenpäin mitään sanomatta mutta kuitenki suurella merkityksellä.

Piillottaen kaiken siihen usvaan ettei kukaan näe tai ymmärrä totuutta.