Tiedän, että mun on jonain päivänä pakko kasata itseni.
Kasata ne pieneksikin hajonneet sirpaleet ja tehdä niistä taas ehjän kokonaisuuden.
Ruveta rakentaa niistä elämää ja antaa kaiken palata paikoilleen.
Mutta nyt tuntuu siltä, että jokainen palanen on kadoksissa.
Vaeltelen ympäri kaupunkia ja tajuan kuinka eksyksissä olen oikeasti.
Kadotin suunnan ja eksyin siltä oikealta reitiltä.
Ilman päämäärää on hankala kulkea.
Yksin on hankala jatkaa.
Ilman tietoa kokonaisuudesta.
Tietoa mitä odottaa tulevaisuudelta.
Muistoissa vaan ne menneisyyden sirpaleen tuomat arvet.
Se kipu, se järjetön surun aalto joka ei koskaan tunny jättävän rauhaan.
Se aalto pyyhkäisee ohitseni jättämättä aikaa miettiä seuraavaa siirtoa.
Mutta kun ei ole päämäärää, ei voi päättää mitä tapahtuu seuraavaksi.
Sitä tahtoo vain kadota.
Sitä tahtoo vain kadota.
Olla olematon.
Ei kukaan.
